Pyhää ja arkea

Tänä aamuna lähdin metsään. Napaloin jalkaani valkoiset lenkkarit. Hyppäsin rappusilta alas pihamaalle. Otin askeleeni polulle viljapellon halki. Nostelin kinttuni sähkölangan yli. Hipsin pitkin niittyä pusikon laitaan. Totesin kenkävalintani hyväksi, mutta vääräksi ja jatkoin matkaa aamukosteudessa.

Kuusenalta löysin ensimmäisen männynherkkutatin. Kyykyssä perkasin saaliini koppaan hykerrellen. Jatkoin matkaa silmät maata viistäen, mutta selkä suorana. Pääsin kallioille ja niiden yli. Olin syvempänä metsässä. Sammal oli märkää ja muutaman tatin palottelu katkaisi haahuilua. Pysähdyin. Vedin syvään henkeä ja nautin sieluni maisemasta, olin katedraalissa. Linnut livertävät pään yllä kaartuvissa puiden oksistossa. Tuuli humisuttaa ja auringonsäteet löytävät heijastumansa maahan saakka. Katson ja nautin. Tätä on elämä. Kaikki hyvin.

-kuljeskelen aikani ja palaan lopulta samoja alkureittejä pihalle ja kengät potkitaan nurkkaansa odottamaan. Ah, mikä mielen rauha. Olen sinut itseni ja pihapiirini kanssa. Uskomatonta, vaikka latokin on kallellaan. Sinut kuitenkin.

Liian hyvää ollakseen totta. Niinhän se on. Viisas vaikenee ja se, jolla onni on, se onnen kätkeköön. Yksi paskamainen puhelinsoitto, ajanvoitto, ja tiedät taas olevasi oksalla alimmalla.

Mutta tuuleen ääntä mahtuu. Se vie ja tuo. Ottaa ja antaa.

Pojan kanssa vaeltelimme lammashaassa, kauniina syyspäivänä ja totesimme: onni on tässä. Pyhänä ja arkena.