Ystävyyttä ja ystävän menetystä

Ne saapuvat elämääsi hiljaa lipuen,
ja jäävät siihen elämän suurimpana lahjana,"

Kuulin tämänkaltaisen mietelauseen eilen. Sanomassaan se puhuttelee yhä ja kun mietteen viestiä pysähtyy pohtimaan, voi tuon allekirjoittaa täydellä sydämellä.

Ystävyys, kaveruus, tuttavuus.

Samankaltaisia sanoja, mutta silti sisällöltään hieman erilaisia käsitteitä. Tuttaviahan meillä jokaisella on paljon. Tunnet jonkun näöltä tai nimeltä, tervehditte ja ohitatte toisenne silmiin katsoen.  Kavereitakin on elämän aikana kertynyt. He ovat tuttavuuden ohella sellaisia, joiden kanssa puhut ja keskustelet enemmänkin kuin vain sen heihein -verran. Ystävät on kuitenkin enemmän kuin nämä kaksi muuta asiaa.

Ystävä tuntee ystävänsä hyvin. Varmasti osittain paremmin kuin ystävä itse itsensä tuntee. Hän on jotain sellaista, joka on tuonut elämääsi merkitystä. Ystävälle voi kertoa huolensa ja murheensa. Ystävän kanssa jaetaan ilot ja naurut. Ystävä on Ystävä. 

Keskustelin tässä eräänä päivänä hyvän ystäväni kanssa. Puhuimme lopulta siitäkin, että "sanonpa nyt tässä suoraan, että olet minulle tärkeä, jos satun kuolemaan enkä ole tullut tehtyä asiaa sinulle selväksi!"  "Kyllä minä sen tiedän, vaikket olisi sanonutkaan, sillä sinäkin olet minulle tärkeä!" "Sä saat sitte puhua mun hautajaasis!, muistatko kun pyysin jo aiemmin" "VOI ei, nekin pitääs suunnitella..." 

Ystäväni ystävä, minulle vain etäinen tuttu, oli yllättäen menehtynyt. Sellainen tieto pysäytti minutkin, sillä kuolema on aina synkkä vieras, minne tahansa se matkansa tekikin ja mukaansa jonkun tempaisi. Aina se tulee kuitenkin yllätysvieraana, vaikka toiset pystyvät ajattelemaan vaikkapa iäkkäämmän ihmisen kohdalla, että tätä osattiin tietyllä tapaa myös jo odottaa valmistautuen luopumiseen. Silti korkeaankin ikään ehtineen ihmisen kohdalla varmasti jää paljon sellaista sanomatta, mitä olisi pitänyt. Ihan varmasti! Oletko sinä muistanut sanoa läheisellesi myönteistä palautetta hänestä? Oletko koskaan maininnut,että hän on tärkeä? Siis puhumalla, eikä "vain" kiertokirjetekstiviesteillä....

On toisaalta totta, että nuoren, lapsen tai keski-ikään ehtineen kuolemassa on aina jotain suurempaa menetystä, sillä elämä jää kuitenkin kesken. Emme osaa koskaan valmistautua yllätyksiin. Tai siihen valmistautuminen ei kuitenkaan tunnu luontevalta. Toisaalta vaikkapa henkivakuutuksen tai testamentin tekeminen tulisi olla itsestään selvyys, sillä ne voivat helpottaa surevien elämää edes jotenkin jossakin vaiheessa. Kaikille ei ole itsestäänselvää sekään, että lapsi saa kuulla vanhemmiltaan jokaisena päivänä, olevansa hänelle rakas. Hänellä on turvallinen olo ja hän voi luottaa itseensä. Jos isä tai äiti yllättäen menehtyy, tietääkö lapsi, että häntä rakastettiin? Onko kuullut sitä sanaa omalta vanhemmaltaan koskaan? Niin,e ttä varmasti muistaa sanan ja tunteen. Tai että tuo lapsi on sanonut isälleen tai äidilleen, hei minä rakastan sinua. Sanotaan toki, että pohjanmaalla vain ilmoitetaan jos tilanne muuttuu, eikä hoeta näitä asioita, mutta ehkä sietääs oppia! Suurin osa meistä ei puhu eikä pukahda tunteistaan. Hymistään vaan. 

Muistan itse lapsuudessani, kun eräs kylällä ajoittain vieraillut nainen "tiesi" kuolevansa seuraavana kesänä. Hän valmistautui ja jakoi tavaransa sukulaisille ja tuttaville jo ennalta. Hänen tietonsa kuolemastaan osoittautui kuitenkin vääräksi, joten lopulta hän keräsi kamppeensa takaisin, sillä niille oli käyttöä vielä useita useita vuosia. Isä tapasi sanoa, että "katso: rumis kävelee tiellä."

En tässä lietso paniikkia ennakkovalmisteluihin, sillä aikamme ei ole käsissämme ja tiedossamme. Varmasti ihan viisasta tiedostaa, ettei ole kuolematon tai korvaamaton, sillä vanha hokema "hautausmaa on korvaamattomia ihmisiä täynnä" kaikessa törkeydessäänkin pitää sisällään kuitenkin totuuden. Tänään kyllä totesimme toisen ystäväni kanssa, että niin taitaa olla tilastollinen totuus, että olemme  jo (tai ainakin pian) ohittaneet ennustetun eliniämme puolivälin.  Lienee ainakin aiheellista tuhota turhat rojut nurkista, ettei jää muille riesaksi ja luopumisen tuskaksi. Katsellessa ympärilleen ja säilytystiloihinsa voi vain todeta, että siinäpä riittää puuhaa loppuelämän ajaksi.

Mutta hyvää ystävää ei kuitenkaan korvaa mikään eikä kukaan. Jos hänet menettää, jää tyhjä muistojen täyttämä aukko sydämeen.  

Viime viikolla esitetty dokumentti laillista ja suunniteltua itsemurhaa hakeneesta englantilaisesta parantumattomasti sairaasta miehestä oli koskettava. Itkin, kun hän kuoli. Dokumentin lopuksi vielä näytettiin hänen terveiden päiviensä nauhaa ja hän puhutteli kuulijaa toteamalla, ettei ihminen ole elänyt turhaan, jos yksikin muistaa hänen nimensä.

Nyt synkkyydestä pois ja jakamaan ystäville iloisia muistoja, kun he jäävät meitä sitten kaipaamaan. Soita, pidä yhteyttä ja ole luotettava ystävä ystävillesi. Minä ainakin toivon, että vain kuolema minut ystävästäni erottaa. Välimatkakin voi erottaa, tai yhteyden pito voi harventua, mutta välittäminen ja ajatteliminen ei lopu. 

****

Kiitos kaikille tuttaville ja ystäville. Minäkin olen parina viime päivänä saanut useita onnitteluviestejä lukuisilta ystäviltäni pitkin maakuntaa ja jopa Suomen eri puoliltakin. Asia liittyy tuohon ennakkouutiseen ensi viikon torstain valtuuston päätösesityksistä eli luottamushenkilövalintoihin. Minua keskustan ehdokkaana esitetään jatkamaan valtuuston puheenjohtajana.  Mitäpä tuohon nyt itse kommentoisi. Voi  vaikka vitsailla edes, että taas tulee yksi naula arkkuun lisää. Tehtävä on antoisa ja siihen on uskoakseni minulla vielä edes jotain annettavaa, enkä ole leipiintynyt. Muitakin vaihtoehtoja on ollut mietittävänä, mutta keskustan esitys on kuitenkin nyt yksimielinen. Ensi viikolla nähdään, onko ennakkoon valmistellut asiat myös lopullisia päätöksiä. Uskon ainakin, että saan valtuustokauden aikana taas lisää kavereita ja etenkin ystäviä. On todella ihanaa todeta, että politiikassa(kin) pystyy eri puolueiden ihmisten kanssa todella ystävystymään.