Kuntataloudesta

Kalenterista päätellen kesä on kääntynyt syksyksi ja parhaillaan on kuntien budjettityö erittäin ajankohtaista. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, arvioidut tulot eivät riitä suunniteltujen menojen kattamiseen siihen kaikkeen, mitä kunnissa haluttaisiin ja pitäisi tehdä. ”Tämä on kaikkein aikojen vaikein budjetti” -lausahdus kuullaan jälleen monessa kunnassa.

Suomalaisesta kuntataloudesta hurjimmat kesäajatuksensa ja vaalipuheensa kehitelleet ovat saaneet nimensä muutamien päivälehtien kirjoituksiin. Herran on helppo hymyillä, kun vaiva on tarpeeksi kaukana. Hymy on sitä leveämpi, mitä kauempana hän on todellisesta vastuusta ja puhuu muutoksen syvällä rintaäänellä. On erittäin helppo huudella sellaisen puolueen ehdokaslistalla, jossa ei kuitenkaan ole oltu  todellisessa vastuussa päätöksien teosta. Totuus lie se, että tehtävissään aliarvostetut ja arkielämän kouluttamat lautakuntien ja kunnanhallituksien jäsenet kärsivät suurinta tuskaa miettiessään kotikuntansa taloutta ja vääntäessään lopullista budjettiesitystään valtuustoille. 

Vuoden 2004 kuntien tilinpäätöksistä oli jopa 70 %:ia alijäämäisiä, mutta vuosien 2006–2007 aikana ovat kuntien tilikauden tulokset kääntyneet takaisin plussan puolelle. Sitä ei vielä selitä kuntaliitokset, sillä kuntaliitosbuumi konkretisoituu 1.1.2009 tapahtuvissa kuntajakomuutoksissa. Kuntaliitosten talousvaikutukseen uskon huonosti, vaan pelkän yhdistymisen ohessa on tehtävä palvelurakennemuutoksia, jos halutaan tehostaa toimintoja.

Kuntien lainakanta/asukas on kasvanut. Esimerkiksi vuonna 2005 summa oli 1351€/as ja vuonna 2007 lainaa oli 1548 €/as. Vuonna 2007 alijäämäisiä kuntia on tilastokeskuksen mukaan ollut koko maassa 155 kappaletta. Yleensä ottaen kuntien investointien ja lainanhoitokulujen päätteeksi on jäljelle jäänyt pitkä miinus heikon talouden kunnissa, joiden tulee tulevina vuosina kattaa alijäämät tekemällä ”voittoa”. Siis kunnan isien ja äitien on pystyttävä pakollisien menojen lisäksi vielä säästämään jostain sen verran, että alijäämät saadaan katetuksi. Rahoja ei ole tuhlattu, sillä menoerät tulevat järjestettävistä palveluista, joihin jokaisella on oikeutensa. Kunnat ovat jo toimintojaan tehostaneet ja käyttäneet juustohöylämallia, mutta rehellisyyden nimissä pitää todeta löytyvän yhä sellaisiakin organisaatioita, joissa on yhä parantamisen varaa. Siksi puhutaankin nyt uudesta yhteistyöstä sekä kunta- ja rakennemuutoksesta. Aika näyttää, mikä niiden talousvaikutus on ja oliko väestöpohjavaatimukset yhteistoiminta-alueille oikea peruste tehdä sopimuksia. Maassamme on joka tapauksessa huoltosuhde heikoissa kantimissa.

Vastakohta pohjoismaalaiselle perusturvallemme olisi amerikkalainen malli, jossa hyvinvointipalveluja saa rahalla ja vakuutuksilla. Suomi on luisunut samaan suuntaan jo jonkin aikaa, vaikka se ei sovi pohjoismaalaiseen ajatteluun yhteisestä huolenpidosta. Toinen ääripää on köyhyydestä ja sodasta kärsivissä valtioissa, joissa puuttuu puhdas vesi ja demokratia: hyvinvoinnin tärkeimmät avaimet.

Verotulot ovat lähes puolet koko kuntasektorin tuloista, kun käyttötalouden valtionmaksuosuudet ovat vain alle 20 prosenttia. Loput tuloista ovat toimintatuloja. Kuntien asukkaat siis itse kustantavat palvelunsa. Olemme jokainen vastuussa ja samassa veneessä, sillä me olemme kunta ja valtio.

Noin 80 % koko kuntatalouden menoista muodostuu terveydenhoidosta, koulutuksesta sekä sosiaaliturvasta. Ne ovat lähes kokonaan kuntien ja kuntayhtymien rahoittamia. Vain koulutuksessa on valtion meno-osuus suurin, mutta sekin on alle kolmannes.

Kunnan toiminnot ovat työvoimavaltaista ja säästäminen tarkoittaa: A) vähemmän henkilöitä töissä, B) samoilla satsauksilla tehdään enemmän, C) tehtäviä asioita on vähemmän tai D) joku muu hoitaa hommat.

Vaihtoehto A ja B toteutuisivat teollisuudessa helpommin kuin vaikkapa hoitoyksiköissä, joissa eivät koneet voi korvata ihmisiä. Vaihtoehdot toteutuvat sulkemalla esimerkiksi pieniä kouluja ja suurentamalla yksiköitä. Säästömielessä tehty päätös voi myös kostautua, joten ei ole helppoja ratkaisuja. Oikea linja on löydettävä ja riskit epäonnistua minimoitava.

Vaihtoehto C tarkoittaisi sitä, että monia lakeja ja asetuksia muutettaisiin eli tietyt tehtävät eivät enää kuuluisi toteutettaviin eikä niihin olisi maksutonta oikeutta. Tai sitten hoitoa, ohjausta sekä apua tarvitaan vähemmän. Vaihtoehtona D on uusin kuntapuheenaihe: tehtävien ulkoistaminen ja kilpailuttaminen.

Halvin tapa olisi yksittäisinä ihmisinä ottaa enemmän vastuuta itsestämme, omatoimisuudestamme ja terveydestämme, vaikkapa liikkumalla enemmän ja juomalla sekä syömällä vähemmän. Hyvinvointi yhteiskunta maksaa erikoissairaanhoidonkuluina pahoinvointisairauksista ja elämäntavoista, joilla turmellaan terveyttä ja työkykyä.

Helppoa elämää ei ole, mutta olemmeko sellaista ansainneetkaan? Jokaisen on mietittävä eri ratkaisuja ja niiden vaikutuksia. Kuntien ahdinko ei ole ohimenevä ilmiö, elleivät tavat ja käsitykset muutu. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot tarvitsevat isompien kokonaisuuksien hallintaa, oikeankokoisia toiminta-alueita, toimivaa yhteistyötä, ajanmukaista johtamista ja päällekkäisyyksien poistamista.  Hyvinvointi ei ole itsestään selvyyttä.