Joka päivä on ystävänpäivä!

Sunnuntai 15.2.2009 klo 14.09 - Helena T-T

”Puh, lupaa, että et koskaan, koskaan unohda minua.
Et sittenkään kun minä olen satavuotias.”
Puh ajatteli hetken.
”Kuinka vanha minä olen silloin?”
”Yhdeksänkymmentäyhdeksän.”
Puh nyökkäsi.
”Lupaan”, hän sanoi.

(A. A. Milne, Nalle Puh rakentaa talon)

Eilen oli ystävänpäivä! Päivä on meillä ollut kalenteriin merkittynä vuodesta 1987. Vietämme ystävänpäivää muistaen ystäviä, eikä kyse ole vain rakastavaisten juhlapäivästä. Vaikka ystävänpäivä saapui meille amerikasta, on sen juuret Euroopassa. 

(http://oppiminen.yle.fi/ystavanpaivan_historiaa)

Ystävänpäivä ei tietenkään ole ainut vuodenpäivä, jolloin on lupa ystäviään muistaa! Mutta yhtä suosittu tekstiviestien ja sähköpostien sekä perinteisten postikorttien lähettämispäivä se on kuin vaikkapa joulu, uusivuosi ja juhannus tai pääsiäinen. Viestien sävyt ja huumoripitoisuus vain ajankohdan mukaan vaihtelee.

Olen vuosien varrella saanut itselleni paljon hyviä ystäviä ja muutaman tositositosi ystävä. Ystäviä on ympäri Suomenniemen ja jokunen ystävistäni asustaa toisella puolella maapalloa. Kavereitakin on ripakopallinen. He kaikki ovat elämän suola ja sokeri.

Eilen puhelin piippaili viestejä tasaiseen tahtiin ja toinen toistaan osuvampia sanoja ystävyydestä aukesi eteeni. 

Johtopäätöksenäni viesteistä tein sen, että niissä jokaisessa oli jotain syvällisempää sanomaa. Mahtui mukaan myös huumoriakin, mutta selkeästi vähemmistönä. Toisin kuin "muina juhlapyhinä".

Ystävyys lie siis hyvin vakava asia, vaikka hyvien ystävien kanssa nauretaankin joskus vedet silmistä valuen.

* * *  

Aika vain rientää, eikä blogikirjoitukset lisäänny enää samaa tahtia kuin esimerkiksi viime syksynä. Käytän ilmeisesti aikaani johonkin muuhun, ja nyt kun tuon näkökulman ottaa esille, pitäisi siis pohtia mihin muuhun.... En kuitenkaan käytä siihen aikaani, vaan suuntaan tulevaan.

Oikeasti tänään pitäisi suunnistaa ladulle, mutta ans kattoo ny.... Kahden isomman pojan kanssa voisi kiertää jo vaativammatkin lenkin, mutta nuorimmaisen mäenlaskutaidot vielä rajoittavat valintoja.

Lisäksi minulla on tärkeä kirja keskeneräisenä. Julkisuusperiaate, 2008, Olli Mäenpää. Kyseessä ei siis ole romaani, eikä kirjan asiapitoisuudesta ole tingitty. Lukeminen edistyy hieman hitaasti, kun yritän painaa asioita mieleeni ja pohdin samalla oman tutkielmani sisällysluetteloa ja mahdollisia ajatuksia sinnä ja tänne sekä vähän tuonnekin. Äskenkin, kun paistoin vohveleita, luin samalla muutaman sivun. Tämä esimerkki kuvastanee sitä todellisuutta, jossa lukija elää. Ei voi vain keskittyä itsensä sivistämiseen, vaan on muutakin -jopa paljon tärkeämpää- tekemistä jokaiselle päivälle.

Satunnaisesti ja joskus jopa muutaman tunnin keskittymisen hetkissä saaduista tiedonmurusista kumpuaa uusia ajatuksia ja seuraavana haahuilen penkomassa lisätietoja muista lähteistä. Nytkin tässä tietokoneella on pari väitöskirjaa pdf:nä ollut avoinna jo muutaman päivän. Niistä olen kirjoitellut omiin muistiinpanpoihini jo joitakin asioita lähteiksi. Lähdemerkintöjä joutuu muutenkin tekemään todella tarkasti, sillä tekstin myöhemmin lisääntyessä, syventyessä ja sen keskustellessa keskenään on erittäin suuri vaara saada asiat sekaisin. Seuraavassa hetkessä en olisi enää itsekkään selvillä, mistä kirjasta ja miltä sivulta tämä tähän on väännetty. Pahin painajainen voisi toteutua ja kaikki tehty työ valuisi bittiavaruuteen.

Mutta vaikka tekstit vielä ovat lähdemerkinnöiltään ok, olen ajatuksieni osalta lähes siis samanlaisessa umpisolmussa kuin rölli voimistellessaan. Kunnon hiihtolenkki olisi siis tervetullutta, joten heippa taas tältä erää...

Helmikuisena sunnuntaina

Sunnuntai 8.2.2009 klo 15.00 - Helena T-T

Aika rientää sukelaan ja edellisen blogikirjoitukseni väsäämisestä on vierähtänyt lähes kaksi viikkoa. Mihin tuo aika meni? Lumisateen ihailuun vai haaveiluun?

Olen varmasti tässä viime aikoina myös haaveillutkin, sillä olen yrittänyt ratkaista erästä probleemaa, että saisin siitä kirjoitettua jonkinlaisen esseen. Kovin ovat kirjoituksen alku ja loppupää vielä kaukana toisistaan ja siinä välilläkin kohtuullisen paljon tyhjyyttä. 

Sunnuntai on lepopäivä, mutta lie mahdotonta perheellisen vain levätä jalat soffalla. Tänä sunnuntai aamuna olin kuitenkin jumalanpalveluksessa ja kuulin varmasti parhaimman saarnan, mitä muistan. Vierailijana oli Timo Seppälä ja hänen saarnapuheensa oli niin selkeiden vertauskuvien hakemista viestinnän vaikeudesta, että varmasti sen muistan. Persoonallisen puhetyylin kruunasi myös sopivasti pohojalaasen murteen käyttö. Olisin kuunnellut enemmänkin.

Kirkossa oli muistokukat äidilleni, sillä eilen tuli hänen kuolemastaan vuosi. Lie turhaa sanoa, että muistaa vuoden takaisia asioita kuin eilisen päivän, mutta näin se vain on. Päivät valuvat eteenpäin ja elämä jatkuu, osin erilaisena ja toisin uudenlaisena. 

Tälle sunnuntaille lunta on sadellut koko päivän hiljalleen. Pojat ovat möyrineet lumassa ja nauttineet siitä. Meille aikuisillehan lumisade merkitsee lumitöitä, mutta lapsille se on vain leikkien elementti. Pitäisi jaksaa ylläpitää itsessään meissä aikuisissakin joskus ollutta lapsen viisautta ja ajatusten selkeyttä, jonka avulla kaikessa rutiinissakin pitäisi nähdä hauskuutta. Elämä on rutiineja täynnä, joten turha niihin on kyllästyä, jos aikoo elää hyvää elämää. Se millaisena elämämme koemme, on vain omasta ajatusmaailmastamme kiinni. Jokaisessa hetkessä on jotain hyvää.