Share |

Helmikuisena sunnuntaina

Sunnuntai 8.2.2009 klo 15:00 - Helena T-T


Aika rientää sukelaan ja edellisen blogikirjoitukseni väsäämisestä on vierähtänyt lähes kaksi viikkoa. Mihin tuo aika meni? Lumisateen ihailuun vai haaveiluun?

Olen varmasti tässä viime aikoina myös haaveillutkin, sillä olen yrittänyt ratkaista erästä probleemaa, että saisin siitä kirjoitettua jonkinlaisen esseen. Kovin ovat kirjoituksen alku ja loppupää vielä kaukana toisistaan ja siinä välilläkin kohtuullisen paljon tyhjyyttä. 

Sunnuntai on lepopäivä, mutta lie mahdotonta perheellisen vain levätä jalat soffalla. Tänä sunnuntai aamuna olin kuitenkin jumalanpalveluksessa ja kuulin varmasti parhaimman saarnan, mitä muistan. Vierailijana oli Timo Seppälä ja hänen saarnapuheensa oli niin selkeiden vertauskuvien hakemista viestinnän vaikeudesta, että varmasti sen muistan. Persoonallisen puhetyylin kruunasi myös sopivasti pohojalaasen murteen käyttö. Olisin kuunnellut enemmänkin.

Kirkossa oli muistokukat äidilleni, sillä eilen tuli hänen kuolemastaan vuosi. Lie turhaa sanoa, että muistaa vuoden takaisia asioita kuin eilisen päivän, mutta näin se vain on. Päivät valuvat eteenpäin ja elämä jatkuu, osin erilaisena ja toisin uudenlaisena. 

Tälle sunnuntaille lunta on sadellut koko päivän hiljalleen. Pojat ovat möyrineet lumassa ja nauttineet siitä. Meille aikuisillehan lumisade merkitsee lumitöitä, mutta lapsille se on vain leikkien elementti. Pitäisi jaksaa ylläpitää itsessään meissä aikuisissakin joskus ollutta lapsen viisautta ja ajatusten selkeyttä, jonka avulla kaikessa rutiinissakin pitäisi nähdä hauskuutta. Elämä on rutiineja täynnä, joten turha niihin on kyllästyä, jos aikoo elää hyvää elämää. Se millaisena elämämme koemme, on vain omasta ajatusmaailmastamme kiinni. Jokaisessa hetkessä on jotain hyvää.

 


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini