Kansallinen Veteraanipäivä

27.4. vietetään kansallista veteraanipäivää.

Vuonna 1945 huhtikuun 27 päivänä todettiin, että viimeiset saksalaiset sotilaat olivat lähteneet Kilpisjärveltä. Suomen osuus toisessa maailmansodasta päättyi. Viisi ja puoli vuotta kestänyt kansakuntamme äärirajoille vienyt koettelemus oli ohi.

Tähän päivään kuuluu vapaan maan merkkinä liehuva sinivalkoinen lippu salossa. Kunnissa, kuten Isossakyrössäkin, vietetään kansallisen veteraanipäivän juhlaa. Sotiemme veteraanit puolisoineen, heidän leskensä, lapsensa ja omaisensa kokoontuvat juhlaan, joka arvossaan on sanoin kuvaamaton.

Tänään kunniatehtäväni oli lausua Isonkyrön veteraanijuhlassa kunnan tervehdys. anojen valinta tämänkaltaisissa tilaisuuksissa on aina haastavaa, etenkin kun juhlia on vietytty useina vuosikymmeninä.

Tänään rakennin oman tervehdyspuheenvuoroni kodin ja rintaman väliseen kenttäpostiin. Valmistautuessani juhlaan kävin läpi sukuni kirjeenvaihtoa sotavuosilta. Uskon vahvasti, että niissä välittyi monelle osallistujallekin tuttuja asioita: huoli puolustuksesta, selvitymisestä rintamalla ja kotona oli läsnä joka päivä, kun vihollinen pyrki valtaamaan rakkaan kotimaamme.

Kirjeet kotiin toivat tervehdyksiä rintamalta, mutta kirjeet rintamalle myös kuulumisia kotoa. Uskon, että ne terveiset auttoivat myös jaksamaan ja toivat lähelle perheen ja suvun kuulumisia, mutta ennen kaikkea ne loivat tulevaisuuden uskoa.

Isäni on saanut Amerikasta oman isänsä, paappani Einon, kirjeitä siskolleen. Niissä oli sisällään erilainen sanoma kuin kirjeissä mummalle. Ikäänkuin valtameren taakse olisi pystynyt kirjoittamaan huolestaan enemmän. Siis enemmän kuin kotiin, jonne piti valaa uskoa ja toivoa selviytymisestä.

Kirjoitan oheen muutaman katkelman paapan kirjeestä siskolleen kuvastamaan todellista isän huolta arjesta kotona olevasta perheestä: "Kyllä mulla olisi työtä ja touhua, ei joutaasi olemaan tällaasilla sotaretkillä, mutta mitäs sille nyt voi. Kyllä me olemme täällä puoliamme pitäneet, vaikka r***t on käyttänyt kaikki raaimmatkin keinot, mitä ihmisjärki voi keksiä." .... "Hätäännyksissäni jo sinne teillekin kirjoitin, kun kotona oli kaikenlaista vastoonkäymistä, mutta asiat on ny järjestyny, otin pankista velekaa." ... " Kyllä minullakin on niin nuori väki kotona, että en tierä, kuinka ne siellä pärjää. Tapaan lohruttaa itteäni sillä, että onhan pojilla sielä ainakin ruokaa ja lämmintä"..... " Koetan kirjoottaa taas pikoohin uurestansa, kun saan aikaa, jos saan aikaa, eihän sitä tierä koskaan huomista päivää, mitä se tuo tullensa" ...

Sodan jälkeen paappa, maauskossaan vahva,mutta kranaattien sirpaleiden pahoin haavaoittama mies kirjoittaa näin: "Kyllä minä nyt ainakin oon siinä uskos, että saamme olla rauhas ja tehrä työtä omaksi ja koko kansakunnan hyvinvoinnin kohottamiseksi. Miksei tätä kolauksesta kärsi vielä meidän lapsetkin, mutta kyllä aika arvet parantaa. Tätä työtä on toki aika palijo, eikä se taira loppuakaan mun aikanani tästä taloosta."

Eikä työ ole loppunut, se jatkuu !

Kiitos sotiemme sankareille ja heidän puolisoilleen sekä lapsilleen siitä, kaikesta uhrauksesta, jonka olette tehneet sotien aikana ja niiden jälkeen. Teidän työnne ansiosta olemme Suomalaisia.