Tässä huokaisen ja ihmettelen, mihin taas rupesin.
EN ihmettele sitä, että olen ehdokkaana. VAAN ihmettelen sitä, että minäkö kirjoitan blogia! Niin vain teen, ja heti varoitan: tämä ei sitten välttämättä ole jokapäiväistä.
Mitä yleensä blogiin pitäisi kirjoittaa?
Päiväkirjaako? Mietteitäkö?
Otan itselleni avoimet kirjaimet kirjoittaa blogiini juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Ja jos ei huvita, en kirjoita. Oikeasti kolmen kasvavan pojan äidillä on muutakin tekemistä, kuin seurustella tietokoneen kanssa sillä aikaa, kun perunat kiehuvat pohjaan ja pyykki odottaa silittäjäänsä. Tai on selvitettävä jotain tai ajeltava vaan polkupyörällä Ernon 4vee kanssa pikku lenkki. Se onkin jo päivässä melkoisen jännittävää, sillä Ernolla eikä äitillä -kummallakaan- ole enää apupyöriä. Tänään fillaroitiin taas jokunen kilometri sen kunniaksi, että äiteen ohrat on kaikki puitu ja laariin saatu.
Päivääni ilahduttaa usein sekin, että puhelin soi vaativana sen puolesta, että jokin asia on hoidettava tai mielipiteensä on kerrottava tai muuten vain parannettava maailmantilaa ystävien ja tuttavien kanssa.
Puhelimen sointi on kieltämättä heikentynyt. Se ei enää soi äiteen soinnilla. Siihen on ollut totutteleminen jo reilun puolen vuoden ajan, ettei äiti enää soita. Olen siis käynyt keväällä totista elämän korkeakoulua saattaen hautaan vakavan ja lyhyen (RANKAN) sairauden jälkeen äitini. Ainoan äitini.
Päivien kiireistä huolehtivat kuitenkin poikani niin mestarillisesti, että elämän syrjässä pysytään.
Katsotaan, mitä seuraavaksi kirjoitan omaan blogiini.
Palataan.....
hei!
Tulee aamu,jos kaiken luen!!
Tää on hyvä!!