Järkyttävän päivän iltana

Luen Ilkan www-sivujen uutisia saatuani Seamk:n tiedotuksen opiskelijoille ja henkilökunnalle ampumisvälikohtauksesta Kauhajoella koulutuskuntayhtymän tiloissa. Avaan radion. "Ei voi olla totta", ovat ensimmäiset ajatukseni. Mutta ikävä kyllä tämä on totta. Uutisten edetessä kohti iltapäivää, asia on aivan liikaa totta. Järkyttävää. Nuori opiskelija surmaa 10 ihmistä ja haavoittaa kuolettavasti itseään. 

Omaisten tuska on jotain sellaista, jonka ajatteleminen saa omankin mielen hyvin surulliseksi ja olon erittäin apeaksi. Voin jopa kuvailla olotilaani, että olin järkyttynyt uutisia kuunnellassani. Voin vain esittää syvän osanoton uhrien omaisille ja ystäville, työkavereille ja opiskeluyhteisölle. Myös ampujan omalle perheelle ja läheisille tieto tapahtumista on varmasti äärimmäisen raskas.

Perheenäitinä olen luonnollisesti huolissani, miten koululaiseni asian ymmärtävät ja kokevat. Jokelan tapahtumista on vielä muistikuva. Kun lapsesi sanoo: "Minua pelottaa mennä kouluun.", mitä ajattelet, mitä teet, mitä  sanot? Minä myönnän ainakin, että mielikuvitukseni on niin ihmeellinen, että marraskuussa huomasin pelkääväni, kun eräs opiskelija sai raivokohtauksen. Mietin heti, onko hänellä ase?  TOTTA KAI lapset ja nuoret voivat pelätä, mitä heille koulussa tapahtuu, jos minuakin voi pelottaa. Monissa ammattikunnissa väkivallan pelko on osa työntekoa, ja nyt se on sitä yhä enemmän myös kouluissa. Tätä pelkoa ei saa hyväksyä, vaan turvallisuuden tunne on elämässä tärkeää. Nyt on vanhempien oltava lastensa tukena ja keskustelukumppanina, sillä sisäänpadottu pelko ja ahdistus voivat vahingoittaa herkimpiä.

Tämän tapahtuman käsittely alkoi meidän perheessä tarkasti harkitulla ja lapsille sopivalla tavalla. Melko vaatimattomasti kuitenkin, sillä ei heille tarvitse koko tuskaa kaataa harteille.  Uskon, että tätä tapahtunutta asiaa osataan koulussa käsitellä opettajan taidolla hyvin.  Lapset kuitenkin puhuvat keskenään, ja epätietoisuus aiheuttaa pelkoa, jota ei pienen (eikä isonkaan) koululaisin tarvitsisi Suomessa kokea. 

Nuorten pahoinvoinnista saimme todella rankan esimerkin siitä, mitä voi tapahtua, jos huolenpidon ketjussa jokin lenkki ei kestä tai murtumaa ei huomata. Kunnallisena päättäjänä minun tulee asiaa pohtia myös siten, että onko meidän kunnassa kaikki hyvin. Tarvitaan lisää työtä lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseksi ja kohentamiseksi.

En nyt kuitenkaan tunne mitenkään luontevaksi tämän järkyttävän uutisen käsittelyä kirjoittamalla siitä yhtään tämän enempää, vaan yritän mennä nukkumaan. En kuitenkaan voinut tätä olla ohittamatta, sillä tätä ei voi vain ohittaa.